17.10.2015

jotain unohdettua




Hiljaisuus.
Tuo karkkipallero korvilleni. Tänään niin käsinkosketeltavaa.

Meillä puhutaan kovaa. Kaikki ja koko ajan. Voisin jopa väittää omaavani kuulolaitteen jäädessäni eläkkeelle. Tiedetään, tiedetään, siitä voi oppia poiskin. Löytyy to do-listaltakin numero jotain.
Siksipä tänään aamukävelyllä, yksin, tuo äänetönilmiö sai minut hetkeksi pysähtymään. 

Lähellä oleva ranta on yksi niistä paikoista jossa käyn yksin ja lasten kanssa usein pyörähtämässä.
Tänään oli sumuinen aamu.
Mitä lähemmäs järveä kävelin sen sakeammaksi se meni.
Rantatietä reunustaa puut jotka nyt ropisivat kuin olisi satanut.
Rannalle tullessa se odotti.



Täydellinen hiljaisuus.
Kuin aika olisi hidastunut.
Paikalla ei ollut muita. Järvi oli aivan tyyni. Liikenteen ääniä ei kuulunut. Linnutkin taisivat nukkua?
Voisin sanoa että vähän jopa pelottavan hiljaista.

Ja se sumu.. oikea hernerokkasumu.
Siis voiko olla enään hölmömpää sanontaa?!  Ilma oli kuin hernekeittoa..



Tästä herkusta aikani nautittua lähdin talsimaan kotiin päin.
Mieli ja korvat hetken levänneenä.
Uutta energiaa puhkuen pomppasi mieleeni ajatus jota lähdin toteuttamaan samantien.
Rautakaupasta maalia joka nimeä banaani kantaa.
Siinä viikonlopulle sutimista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti